Itselleen voi valhdella justiinsa niin paljon kuin haluaa, mutta että uskoisi niihin valheisiin niin se onkin toinen juttu.
Tänään tuli elatusavuista ja asumisesta sovittua. Meinasi itku päästä. Nimi paperiin ja lapset oli "luovutettu" isälle, vaikka ei se niin oikeasti ole, mutta siltä se tuntui. Ihan kuin olisin allekirjoittanut sopimuksen jossa luovun äitydestäni.
Sinkkuelmäkin...on ollut enemmän kaikkea muuta kuin sinkkuilua. Lehdissä se tuntuu niin hohdokkaaltaa, miehiä, kynttiläillallisia, biletystä. Olen juuttunut himaan, tapailen vain kokkia. Eikä siihenkään voi sanoa vain. Kukaan muu ei kiinnosta ja ajatuskin, että tapailisi jotain muuta suorastaan kauhistuttaa.
Luultavasti en tapaisi ketään, ellei Kokki pyörisi kuvioissa. Ellei exää oteta lukuun. Tänäänkin kävimme syömässä. Exä haluaisi kaiken palaavan ennalleen, mutta itse olen tyytyväinen tähän. ainut mik hiertää on huono-omatunto siitä, että olen hylännyt lapset...vaikka totta se ei ole sekään. Se villi sinkkuilu on kyllä vaihtunut silmänräpäuksessä lapsiin, kun vaan tilaisuus on tullut ja onhan noita. Taidan olla nykyisin enemmän, kuin viimeiseen vuoteen olen ollut, lasten kanssa. Näin ne työtkin priorisoituu näemmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti